Paljon on mielessä pyörinyt toinen koiramme Ira. Ira on nyt 8,5 vuotias. Onko se vanha? Eihän se nyt niin vanha ole? Mutta eikös vanhuus ja vanhuuden merkit ole yksilöllisiä, rodullisia ja välillä aivan selittämättömiä.
Joitakin merkkejä Irasta olemme havainneet. Ehkäpä aistit ovat heikentyneet. Tuntuu, ettei koira luota näköönsä ja hajuaistiinsa. Varsinkin hämärällä Ira reagoi erikoisesti tuttuihinkin asioihin.
Askel ei ole enää niin kevyt. Intoa tuntuu piisaavan eli pää vie mutta kroppa ei pysy mukana. Leuka on harmaa ja uni maistuu useammin ja pidempään kuin ennen. Eihän vanhuudessa mitään vikaa tai pahaa ole mutta ehkäpä emännästä tuntuu vaikealta ajatella, että Ira alkaa olemaan vanha ja vanhuus ei tule yksin.
Ira tuli minulle vuoden vanhana. Eli yhteistä taivalta on takana jo pitkälti. Irasta olisi voinut tulla mahtava rauniokoira tai mitä vaan...suojeluun siitä ei ollut.
Treenasin edellisillä sakemanneillani suojelua (tottelevaisuus, jälki ja suojeluosuus). Iran oli tarkoitus astua edesmenneen koirani "saappaisiin" ja jatkaa kanssani harrastusta, joka oli ollut iso osa elämääni jo vuosia. Toisin kävi. Harrastus jäi ja Ira toi tilalle jotain muuta.
Tätä kirjoittaessani tuntuu kuin Iran päivät olisi luetut. Eihän niin toki ole mutta ajatuksia ja tunteita toki herättää neidin vanheneminen. Niin monesta sopasta tuo saksalainen on selvinnyt, ihan ihmetyttää.
Kun vertauskohteena arjessa pyörii vuoden vanha AB tyttö niin onhan ero huikea. Olemmekin miettineet kuinka jatkossa tarjota kummallekin tasoistaan aktiviteettia. Ira ei jaksa enää 10 km lenkkejä isännän tahdissa. Metku roikkuu springissä ja Ira odottaa vuoroaan ovella... sitä vuoroa ei enää tule. Mutta Ira pääsee rauhalliselle metsälenkille, ihastelemaan kevättä :)
Kun katsoo Iran silmiin, siinä on jotain niin tuttua ja turvallista, kuin koira katseineen olisi ollut siinä aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti